Puoli vuotta Pihlan elämää

Merkkipäivää vietettin perheen parissa. Ei lähetty ees matkoille eikä laitettu Kalevaan “en juhli vanhenemistani, mutta lahjat voitta tuua” -ilmoitusta. Ei ollu sankari leiponu kääkkyä mutta aamupalan tuo sai sänkyyn (taas). Päivällä maisteltiin ensimmäisen kerran lehemää. Keitettynä. Mahto olla hyvää.

Syömisasioissa ei mitään onkelmaa. Kaikki maistuu eikä ainakaan vielä ole mistään tullu vattan kipritelyjä eikä mittään muutakaan. Pieni tyttö tosin söis mielellään jo semmosia jätkän annoksia eli kaikki menee mitä lautaselle laittaa. Vielä en ole uskaltanu testata, paljonko Pihla söis jos vaan jatkais lappamista. Lusikoinnissa saa muuten olla aika rivakkana. Jos jää siinä lusikallsten välissä omia haaveilemaan, alakaa vierestä kuulua semmonen läähätys, että nyt justiinsa sitä sapuskaa suuhun, äiti!

Liikkeelle lähtö ei ole enää paljosta kiinni. Konttausasento on reenattu, osataan nytkytellä ja kuopia käjellä lähtökuoppia valmiiksi. Jalat ja käjet liikkuu ees-taas, kun nyt sais ne menemään oikiassa tahissa oikiaan suuntaan. Toisaalta Pihla hokas vasta punnerrusasennos, joka tänään on jalostunu jo muistuttamaan semmosta “karhukävelyasentoa”. Tiiä vaikka lähtis pätkyttään pylly pystyssä karhukävelyä seuraavaksi. Se on muuten sitten koirilta (ja äitiltä) rauhan päivän sen jälkeen ohi, kuin tuo emäntä hoksaa miten pääsee eteenpäin. Pakittamalla ja pyörimällä on tosin nytkin jo liikuttu, mutta sen suunta ja vauhti on jotenki ollu vielä ennustettavissa.

Ens viikolla käyään neuvolassa hakemassa vielä viralliset mitat. Sittenpä nuo neuvolassa ramppamiset onneksi alkaakin harventumaan.